maanantai 9. huhtikuuta 2012

Maailma on epäreilu.

Mietin pitkään, kirjoitanko vai en. Toisaalta tuntuu väärältä tuoda esiin kysymyksiä, joihin ei tulla koskaan saamaan vastauksia. Toisaalta juuri ne kysymykset tekee mieli tuoda esiin.

Uutiset ovat inhottavia. Kuuli ne sitten jonkun suusta, radiosta tai nettilehdestä. Uutiset ovat täynnä iloa, surua ja murhetta. Vähän väliä saa lukea lehdestä, kun siella ja siellä päin Suomea joku laski päin puuta, ajoi kolarin -tai jäi junan alle.

Niin myös pitkänäperjantaina.

Yksi pikkuveljeni parhaista kavereista jäi junan alle aamuyöstä pitkänäperjantaina, ja poliisin mukaan "kuoli todennäköisesti heti saamiinsa vammoihin."

Ensimmäinen reaktio oli tietysti mitä helvettiä, ootteko ihan varmoja, ettette nyt vaan oo erehtyny. Eihän noin voi käydä. Kun asian sisäisti ja ymmärsi, että se mielettömän suloinen ja hymyileväinen poika joka vietti monena kesänä viikkokausia meillä, oli poissa, ei itkua kyennyt enää pidättelemään.

En ole erityisen herkkä ihminen, en itkenyt muutamaa kyyneltä enempää edes mammani hautajaisissa, kun tiesi että kuolema oli siinä tapauksessa vain helpotus. Mutta kun elämä riistetään suloiselta 16-vuotiaalta, jolla koko elämä on vielä edessä, tuntuu se niin väärältä.

Olitko liikkeellä yksin? Oliko tapaus täysin vahinko, vai oliko taustalla jotain? Olitko selvinpäin vai humalassa? Mitä ylipäänsä teit junanraiteilla aamuyöstä? -Kysymyksiä joihin tuskin koskaan saamme vastausta.

En pysty edes kuvittelemaan sitä surun määrää, jota vanhemmat, sisarukset ja lähimmät kaverit tuntevat. Facebookin perusteella ainakin moni jää kaipaamaan sinua. Myös minä jään kaipaamaan sitä nokkelaa virnettä ja helisevää naurua.

Lepää rauhassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti