torstai 7. kesäkuuta 2012

Vanhenemisen vitsaus.

En ole viettänyt syntymäpäiviäni juurikaan sen jälkeen, kun täytin 13. En pidä päivää juuri sen erityisempänä kuin muitakaan. Olen vain sattunut syntymään tänä päivänä joitakin vuosia sitten. Ikääntyminen on väistämätöntä, vaikkei se varsin hehkeää välttämättä olekaan.

Eräs samana päivänä syntynyt ystäväiseni onnittelikin sanoin:
"Jälleen yksi vuosi on vierinyt tuoden mukanaan vain kasan ryppyjä ja sateella kolottavia jäseniä. Painovoima on julmasti muistuttanut olemassaolostaan ja vaatekaappiin ilmestynyt itsestään tätivaatteita. Ysineloset pääsevät jo baariin ja nollavitoset menevät peruskouluun. Vaikka oletkin nyt työtön niin älä huoli, kohta olet jo eläkeiässä. Mutta onneksi meillä molemmilla on sentään miehet, koska uuden löytäminen vuosi vuodelta enemmän rupsahtaessa on aina vain hankalampaa. Osanottoni siis tuplakakkosten johdosta *~~* nuku nätisti koska näin vanhana tarvii jokaisen kauneusunen rahtusenkin."

Pystyn vielä sulattamaan nämä väistämättömät iän tuomat ongelmat, mutta eräs ylitsepääsemätön ongelma synttäreissä on: Facebook.

Ja tässä välissä mainitsen, että aivan turhaan tulet urputtamaan että piilottaisit synttäripäiväsi tai kieltäisit kommentinnin, niin ei tarvi ulista.
Niin se varmaan kannattaisikin tehä, mutta sisäinen huomiohuorani nauttii kun saan valittaa asiasta.

En usko olevani ainoa, jota 50 erillistä onnitteluviestiä seinällä ärsyttävät, vai olenko?
Tähän mennessä olen lukenut ainakin 40 eri variaatiota kuinka kirjoittaa jonkun seinälle hyvää syntymäpäivää tai onnea. Ihan kiva kun muistatte, mutta ei tässä oikeesti oo mitään kivaa.

En halua onnitteluja asiasta, johon en ole ollut mitenkään vaikuttavana tekijänä. En koe onnistuneeni missään, jotta ansaitsisin onnitteluja. En yksinkertaisesti halua syntymäpäiväonnitteluja. En varsinkaan suurimmalta osalta teistä ihanat naamakirjatutut. (Edeltävää tekstiä ei ole kohdistettu kenellekään henkilökohtaisesti, tästä on turha vetää herneenpalkoja nenään. Kyseessä on vain katkeraa tilitystä ihmiseltä, joka ei suostu hyväksymään ikääntymistään.)

Harva teistä viime vuonna vaivautui lukemaan syntymäpäiväkirjoitustani, jossa pyysin kirjoittamaan kaikki onnittelut kommentteina kyseiseen tekstiin. Noin kymmenen osasi toteuttaa sen. Oletan, että nämä 10 olivat ainoat jotka oikeasti lukevat edes satunnaisesti postaukseni muutenkaan seinältä.

Useimmista teistä en ole kuullut sanaakaan, en tiedä missä asutte, en tiedä mitä opiskelette tai mitä te harrastatte. Emme ole vaihtaneet sanaakaan kasvotusten ainakaan kolmeen vuoteen, ja silti seinäni täyttyy teidän onnitteluistanne. Ilman naamakirjaa ette edes tietäisi, koska olen syntynyt.

Miksi siis onnitella ihmistä, johon ei muuten ole mitään kontakteja.
Miksi tälläset ihmiset edes ovat naamakirjalistallani? Jaa, sitä sopii kysyä. Osa on sukulaisia, osa vanhoja koulututtuja joihin kuvittelen omaavani edes jonkinlaiset suhteet, mutta toisaalta kun miettii... taidan vain valehdella itselleni.

Kiitos nyt kuitenkin. Ja jos joku kysyy, täytin 19. Taas. Kai se on mentävä ostamaan purkki silmänympärysvoidetta, kun opettaja sitä jo kolme vuotta sitten suositteli...

Tai sitten en. Sen sijaan kuuntelen Yle Puhetta, istun punaisessa mummonmökissä ja maalaan taulua. Kohta puhun kenties sujuvaa Kajaania.

3 kommenttia:

  1. Olet 22-vuotias? Vanha? Hahhaha, et todellakaan ole!

    VastaaPoista
  2. Voi kun joku oppisi vielä ymmärtämään, etten ehkä ole ihan tosissani tämän itkuvirteni kanssa, vaikka salaa vielä odotankin kirjettä Tylypahkaan tai pääsyä Mikä-mikä-maahan.

    VastaaPoista
  3. Haha, olen sua vuoden vanhempi koko loppuelämäni koska täytän aina ja ikuisesti 20.

    (+ muistan edelleen sun synttärit ulkoa mutta facebook-onnittelut on perseestä)

    VastaaPoista