sunnuntai 2. elokuuta 2015

Verlan aika.

Niin se näköjään hujahti heinäkuukin ohi. Kiirettä on pitänyt, puvustus on vieläkin kesken, asunto alkaa olla tyhjillään ja muuttokuormakin on jo perillä Englannissa. Elokuun ensimmäisenä viikonloppuna järjestettiin kuitenkin Kouvolassa taas keskiaikatapahtuma, johon halusin osallistua. Tarkoituksena oli ommella itselleni uusi puku, mutta ei puhettakaan että olisin saanut asun valmiiksi. Yksinkertaisesti vuorokaudessa ei vain riittänyt enää tunnit. 

Tänä vuonna Verlan aika -tapahtuma palasi takaisin paikoilleen Verlaan. Viime vuonnahan tapahtuma järjestettiin Kouvolan Kasarminmäellä Kouvo La Arctopolis -nimellä. Siirto ei miellyttänyt ilmeisesti kävijöitä, vaan tapahtuma palautettiin Verlaan. Verlallahan ei ole oikeasti mitään tekemistä keskiajan kanssa, mutta eipä tuo kai haittaa. 

Keskiaikatapahtuman ohjelma-aikataulu näytti hyvin samalta kuin viime vuonnakin. Oli ritariturnajaisia, musiikkia, keskiaikamarkkinoita, räätälikojua ja taisteluesityksiä. Tänä vuonna olin tapahtumassa vanhempieni kanssa, joten viimevuoden kaltaista hengailua ei juuri tullut suoritettua, kierrettiin näyttelyt ja tori läpi, syötiin possuburgerit ja käytiin kahvilla. Katsottiin merirosvojen hyökkäys -esitys ja ostin muistoksi kaulakorun itselleni. 










Tapahtumapaikkana on  kaunis ja historiaa henkivä Unescon maailmanperintökohde Verlan puuhiomo ja -pahvitehdas. Tehtaaseen pääsee tutustumaan opastetuilla kierroksilla, ja sellainen kuului alueen pääsylipun hintaan, joten olihan siellä käytävä tutustumassa paikallishistoriaan.
Puuhiomo perustettiin alueelle vuonna 1872 ja uusittiin 1882. Samalla hiomon yhteyteen rakennettiin pahvitehdas. Tehtaassa valmistettiin nimensä mukaisesti pahvia, jota toimitettiin Suomeen sekä ulkomaille mm. kirjankansiksi ja tuotepakkauksiksi. Vuonna 1922 tehdas siirtyi Kymin osakeyhtiön eli nykyisen UPM:n omistukseen, joka toi muassaan mm. sähköt tehtaaseen. Siihen uudistukset oikeastaan jäivätkin, ja tehdas säästyi perinteisenä ja hyvin lähelle alkuperäisasuaan aina tehtaan sulkemiseen saakka. Tehdas sai jatkaa toimintaansa niin kauan, kuin työntekijät halusivat sitä jatkaa. Lopulta tehdas sulki ovensa vuonna 1964, työntekijöiden ollessa valtaosa yli seitsemänkymppisiä teräsvaareja ja mummoja! Ja korostan sanaa teräsmummoja, koska työntekijöistä n. 40% oli naisia, eivätkä naisten työt tehtaassa olleet mitään helppoja. Vai miltä kuulostaisi 85 asteisessa kuivaamossa märkien pahvien kiinnittäminen kuivumaan  kuuteen kerrokseen muutaman laudan päällä astellen? Naiset olivat myös vastuussa itse pahviarkkien valmistuksesta ja leikkuusta. 

Muistaakseni kuusi vuotta tehtaan sulkemisen jälkeen tehdas muutettiin museoksi. Erityisen ja maailmanperintökohteen arvoisen suorituksen museosta tekee sen alkuperäinen ulkonäkö. Samat koneet, joilla töitä tehtiin yli sata vuotta sitten, on edelleen samoilla paikoilla kuin töitä tehdessä. Ei näköiskopioita ja suljettuja kulkureittejä, vaan ihan aitoa oikeaa tehdasta osineen.  








Alueen arkkitehtuuri on varsin miellyttävää, mutta erityisesti silmääni miellytti tehtaanjohtajan asunto, Patruunan pytinki, joka ilmeisesti on kunnostustöiden alla. Rakennus näytti juuri saaneen uuden maallipäällysteen, mutta etuovelta puuttui portaat. Eikä takaovenkaan portaat juuri maalilla juhlineet.  Alueella oli lisäksi paljon pienempiä taloja, jotka henkivät samaa aikakautta ja joissa on oletettavasti alunperin asunut tehtaan työntekijöitä.